Tämä oli kesälomareissun lukemisenani. Ei todellakaan kevyttä kesälukemista, mutta ajattelin, että tätä on parempi lukea hellepäivänä aurinkoa ottaessa kuin synkkynä syysyönä. Mieheni on lainannut kirjan kaveriltaan ja minä edelleen lainasin sen :) Joitakin sota-aiheisia kirjoja olen ennenkin lukenut. Ruandan sota, josta kirja kertoo, on kuitenkin aihe, josta tiesin etukäteen hyvin vähän. Shake Hands with the Devil aiheutti sen, että haluaisin tietää aiheesta enemmänkin.
Roméo Dallaire nimettiin YK:n Ruandan avustusoperaation (UNAMIR = UN Assistance Mission for Ruanda) komentajaksi 1993. UNAMIR:in tarkoituksena oli valvoa vastasolmitun rauhansopimuksen toteutumista, mutta pian UNAMIR-joukot joutuivat uuden sisällissodan ja kansanmurhan todistajiksi. Alunperinkin Dallairella oli käytössään liian vähän joukkoja ja kalustoa, mutta tilanne vain paheni koko ajan. Kirja antaa kovin toivottoman kuvan tästä YK:n operaatiosta. Rauhanturvaajilla ja sotilastarkkailijoilla ei ollut aina ruokaa tarpeeksi itselleenkään, mutta vähistä ruoka-annoksistaan he jakoivat niille ihmisille, jotka tulivat hakemaan heiltä suojaa. Harvoihin kulkuneuvoihin ei ollut tarpeeksi polttoainetta, ammukset olivat aina vähissä, luvattuja joukkoja ei saatu lisää. Raportteja ja puutelistoja YK:n päämajaan kirjoitettiin tiuhaan tahtiin, mutta niillä ei ollut suurtakaan vaikutusta. YK-sotilaita kuoli ja haavoittui, monen mieli murtui. Dallaire koitti lähettää sotilaitaan välillä lepäämään rauhallisempiin naapurimaihin. Kun hän itse pääsi välillä hotellin puhtaisiin lakanoihin nukkumaan ja ravintolaan syömään, hän tunsi huonoa omatuntoa, koska tiesi sotilaidensa kamppailevan puutteen keskellä Ruandassa. Toivottoman operaation keskellä myös Dallairen mielenterveys järkkyi ja hän käyttäytyi itsetuhoisesti. Hän kuitenkin ymmärsi pyytää vapautusta tehtävästään ja palasi kotimaahansa Kanadaan.
Kirja keskittyy tapahtumiin Ruandassa, mutta siinä sivutaan myös sitä, että jälkeenpäin Dallaire kärsi posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja yritti itsemurhaa. Kirjan kirjoittaminen kokemastaan oli osa hänen parantumista ja selviytymistä. Kirjaa suosittelen kaikille, mutta jos sen lukeminen tuntuu liian raskaalta, synkkää tekstiähän siinä on paljon, niin sen pohjalta on tehty myös elokuva. Itse aion seuraavaksi katsoa dokumentin, jossa Dallaire palaa Ruandan kymmenen vuotta kansanmurhan jälkeen, löytyy Yle Areenasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti