Tämä on se toinen Anna-Leena Härkösen kirja, jonka sain viime toukokuun Siivouspäivä-tapahtumassa ystävältäni. Luin kirjat peräkkäin ja vaikka kepeän Takana puhumisen taidon jälkeen tämä oli raskaampaa luettavaa, niin nopeasti tämäkin tuli luettua.
Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen Asta, joka on juuri eronnut väkivaltaisesta aviomiehestään. Astan puidessa avioliittoaan tulee monta kertaa mieleen, että miksi hän on suhteeseen alunperin jäänyt ja mennyt vielä naimisiin, jos mies on jo suhteen alussa kertonut lyömisen olevan hänen tapa näyttää tunteitaan. Onneksi Astan ex-aviomies esitetään karrikoituna sekopäänä, muutoin olisi ahdistanut se hahmo. Asta miettii myös hankalaa ja mutkikasta äitisuhdettaan. Hän haluaa olla äidilleen mieliksi, vaikka äiti on hankala ja vaativa. Vasta kirjan lopussa Asta uskaltautuu nousemaan äitiään vastaan. Itse asiassa kaikki kirjan hahmot ovat ainakin hieman karrikoituja ja se tekee kirjasta helpompaa luettavaa, kun voi ajatella, että onneksi kukaan ei tuollainen oikeasti ole. Vaikka voihan Astan äidin kaltaisia hirviömutseja ollakin olemassa ja ainakin niitä hirviömutsi-piirteitä löytyy helposti.
Kirjan vuoden lukuhaasteessa tämä sopii ainoastaan kohtaan: 12 (kirja, jota ystäväni on suositellut).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti