Kirja on saatu arvioitavaksi kirjailijalta.
Päivi Marita Alatalon Vion Tarinat –sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Pelko ja se kuvaa kirjaa hyvin. Näkyvien pelottavien asioiden ohella kirjassa pelkoa aiheuttavat niin menneet kuin tulevat tapahtumat, ihmissuhteet ja niihin liittyen yleisesti hyväksyttyjen normien rikkominen. Pelko on scifiä, fantasiaa ja dystopiaa, mutta myös rakkaustarina - tai paremminkin monta yhteen kietoutuvaa rakkaustarinaa. Pelko on ensimmäinen suomalaisen kirjailijan kirjoittama scifiksi luokiteltava kirja, jonka olen lukenut ja se yllätti positiivisesti myös siinä genressä. Koska sain kirjan arvosteltavaksi erityisesti sen polyamoriaa sivuavan sisällön vuoksi, niin keskityn tässä arviossa pohtimaan enemmän ihmissuhteita kuin taistelua avaruusolioita vastaan.
Sodan jälkeinen Vio on kuihtuva ja huonosti voiva maa. Ympäristö on saastunut, lapsia ei synny, väestön sukupuolijakauma on vinoutunut ja vähiä naisia varten on erityinen suojeluohjelma. Armeijan tutkimuksissa on selvinnyt uusi vaara, joka uhkaa tuhota sen, mitä Viosta on jäljellä. Sodan veteraaneista ja nuorista sotilaista kootaan pieni ryhmä estämään tämä tuho. Ryhmän koulutuksen ja operaation aikana tunteet meinaavat ottaa vallan myös kokeneista sotilaista, ihmissuhteet ja ihastumiset uhkaavat jopa tehtävän onnistumista. Operaation aikana moni sodan veteraaneista joutuu kohtaamaan vanhat pelkonsa ja painajaisensa uusien menetysten lisäksi.
Merkittäviä henkilöitä tarinan kannalta on kirjassa monta, sotilaiden ryhmässä on yhdeksän jäsentä ja lisäksi on muita tarinaan oleellisesti vaikuttavia henkilöitä. Varsinaisiksi päähenkilöiksi nousee nuori naisluutnantti Adal “Sky” Rivers ja sodassa kapteenin arvon saavuttanut Sean Crosslake. Myös kahdella muulla miespuolisella veteraanisotilaalla, Jaelan Keys ja Dael Patek, on tärkeät osat tarinassa. Näiden neljän henkilön taustoista kerrotaan enemmän, mutta varsinaisesti tutuiksi tulevat vain Rivers ja Crosslake kahden muun hahmon jäädessä hieman ohuiksi. Kirjan muistakin henkilöistä kerrotaan taustoja, mutta varsinkin sotilasryhmän nuorista jäsenistä jäin kaipaamaan jotakin lisää. He ovat kuitenkin mukana ison osan tarinasta, mutta jäävät kovin sivullisiksi ja tuntemattomiksi. Hauska yksityiskohta on joidenkin hahmojen nimien merkitys: miten Keys on ratkaisun avain ja miten kaikkia kolmea miestä yhdistävä ja rakastava Sky on “kuin taivas, jota kohti vuori oli aina kohonnut, jota vesi heijasti ja jonka kumppani oli ikuinen tuuli”.
Juonen kannalta oleellinen polyamoria antaa kirjaan aivan oman lisänsä. Polyamoria ei tunnu ns. päälle liimatulta, vaan se punoutuu osaksi tarinaa ja loppuratkaisua. Hahmot ovat mielestäni uskottavia tunteidensa ja ajatustensa kanssa. Miten tuntuu sopimattomalta rakastaa useampaa tai miten mustasukkaisuus raastaa, kun ymmärtää ettei ole rakastettunsa maailmassa ainoa ihminen, jota kohtaan tämä tuntee romanttisia tunteita. Ja kuitenkaan kummassakaan tapauksessa ei tunnu olevan muita vaihtoehtoja kuin jatkaa, koska rakkauden tunteet ovat niin voimakkaita. “Hän oli ymmärtänyt, että hän ei voinut määrätä sydäntään. Että hän rakastaisi, rakastaisi koko sydämellään; tarkoitti se sitten mitä tahansa.” Pidin myös siitä, että kirjassa polyamoriaa ei ole ainoastaan tunteiden pohtimista, vaan siihen on myös käytännön syitä ja sitä pohditaan myös niiden kautta.
Kaiken kaikkiaan tarina etenee sujuvasti. Joitakin kirjoitusvirheitä huomasin ja joitakin lauseita oli hieman hankala ymmärtää, mutta itseäni nämä eivät erityisemmin häirinneet eivätkä hankaloittaneet tarinan seuraamista. Kirjoitusvirheitä ollaan korjaamassa seuraavaan painokseen, joten jatkossa niistä ei ole enää haittaa. Pidin kirjan juonesta ja se piti otteessaan, joten kirja tuli luettua nopeasti. Tosin ihan viimeisten sivujen käänteistä en niin välittänyt, mutta sama ongelma on itselläni useasti kirjojen kanssa. Pidän siitä, että tarina vain loppuu eikä sen jälkeen enää kerrota, mitä kirjan hahmoille joskus tulevaisuudessa tapahtuu. Kirjan on kuvittanut hollantilainen Wietze Fopman ja olisin toivonut kuvitukselle enemmänkin tilaa. Luettuani kirjan piti selailla se läpi ja katsoa, että missä kohdissa kuvitusta oli, koska lukiessa nämä jotenkin jäivät itseltäni huomaamatta.
Pelko voisi sopia luettavaksi niillekin, joille scifi/fantasia/dystopia ei ole kovin tuttua ja jotka suhtautuvat ehkä ennakkoluuloisesti näihin kirjallisuuden lajeihin. Olin itse pitkään ennakkoluuloinen näitä kirjallisuuden lajeja kohtaan ja vasta hyvinkin aikuisena tutustuin niihin ja voisin kuvitella, että tämä olisi sopivan pehmeä lasku, jos scifi/fantasia/dystopia on vielä vierasta. Pidin paljon siitä, miten polyamoria tuodaan kirjassa esiin ja koska se on melko hallitseva teema kirjassa, niin ehkä tämän voisi lukea pelkästään polyamoristisen sisällön vuoksi, jos se aihe erityisesti kiinnostaa. Toisaalta polyamoriaa ei mitenkään tuputeta, vaan se liittyy niin kiinteästi tarinaan, etten usko sen häiritsevän niitäkään, joille aihe on vieras. Ja kuten kirjailija itse sanoo, niin Pelko on omanlaisensa rakkaustarina, joten sen voi lukea myös rakkausromaanina, jossa on hieman erikoisempia lisämausteita :)
